Neljä elementtiä III – Ilma

Kirjoittaja on alexandrialainen ylipapitar, joka on kirjoittanut aikaisemmin netissä ja paperijulkaisuissa nimimerkillä ”Harakka”. Hän on sosiaalialan asiantuntija, jolla on myös kuvataiteilijan koulutustausta. Arkielämässään hän työskentelee sosiaaliohjaajana, ja on kiinnostunut ihmisen mielestä, visuaalisista elementeistä, historiasta ja kirjallisuudesta.

Neljä elementtiä on käsite, joka tulee vastaan lähes jokaisessa wiccakirjassa. Tässä aihetta käsittelevien blogitekstien sarjassa kuvaan sitä, mitä nämä neljä elementtiä ovat wiccassa sekä jonkin verran sitä miten ja miksi niitä käytetään.

www.freeimages.com

Ilman elementti nostaa meitä ylös, ylös kohti korkeuksia ja irti ruumiillisesta ja maahan vetävästä. Wiccalaisessa filosofiassa ilman elementti liittyy kaikenlaiseen henkiseen, ideoihin, älyyn, kevääseen, aamuun ja uusiin alkuihin. Käsittelen tässä tekstissä ilman elementtiä lyhyesti elementtiin liittyvistä myytillisistä näkökulmista ja myös erinäisten muiden elementin alaisuuteen kuuluvien asioiden näkökulmasta.

ILMA MIELIKUVISSA

Ilma, ilmakehä, joka ympäröi maapalloamme on elämän kannalta välttämättömyys. Kasvit ja hengittävät olennot elävät maapallolla symbioosissa. Vihreät kasvit käyttävät auringon säteilyenergiaa muuttaakseen veden ja hiilidioksidin sokeriksi ja hapeksi. Hengittävät olennot hengittävät rytmikkäästi happea sisään ja hiilidioksidia ulos loppumattomana liikkeenä. Ilma itsessään on erilaisten kaasujen seos ja liikkuu jatkuvasti erilaisina pyörteinä ja puuskina, joita tarkkailemme erityisesti silloin, kun puhumme säästä. Ilma on olemukseltaan näkymätöntä, vaikka voimmekin luonnossa tuntea ja haistaa sen sekä nähdä sen vaikutukset moninaisina. Koska ilma ja sen liikkeiden synnyttämä sää vaikuttavat jatkuvasti arjen elämässä, ihmiset ovat tarkkailleet ilmaa ja säätä ja pyrkineet vaikuttamaan niihin monenlaisilla keinoilla. Muinaiset suomalaiset noidat olivat muualla maailmassa tunnettuja säähän liittyvän taikuuden käyttämisestä. Tuulta nostettiin puhaltamalla, viheltämällä tai sanallisilla loitsuilla.

Ilman on ajateltu olevan hengen, sielun tai jumaluuden asuinsija. Muinaisessa Kreikassa ilman ajateltiin olevan jumalallinen eetteri, josta kaikki universumissa on syntyisin. Kreikkalaisen filosofi Platonin mielestä ilma oli sielun koti, jonne ihmisen sielu siirtyi ruumiin kuollessa. Vanha ajatus ilmasta hengen asuinsijana ei kadonnut Euroopassa edes myöhemmin kristinuskon myötä, sillä kuun ja maan välisen ilman ajateltiin olevan jumaluuden, aaveiden, pyhimysten, noitien, maagikoiden, enkeleiden ja muiden henkiolentojen aluetta.

Menneen ajan ihmisten mielikuvissa sairauksien ja tautien ajateltiin syntyvän ja kulkevan tuulen mukana. Siksi esimerkiksi kylmän ilman ja yöilman ajateltiin aiheuttavan sairastumisia. Pahantahtoisten henkien ajateltiin elävän ilman alemmilla tasoilla ja aiheuttavan toiminnallaan sairauksia ja vaivoja.

Alla olevassa kansanmusiikkiyhtye Värttinän kappaleessa noidutaan tuulen tuomaa tautia pois:

Tieteentekijöiden tutkiessa maailmaamme on havaittu ilman olevan kerros avaruuden ja maan välillä, joka välittää paitsi pieniä hiukkasia (ja mikrobeja), mutta myös ääniaaltoja. Tuulta ja ilman liikettä on tarvittu elämän lisäksi myös esimerkiksi purjehduksen mahdollistamiseksi, tuulipölytteisten kasvien hedelmöittämiseksi, siementen levittämiseen ja tulen palamiseen vain muutamia mainitakseni. Ilma ja sen liikkeet ovat aina olleet osa ihmisen arkista elämää. Ilman paineen muuttuessa myös sää on muuttunut tuoden lämpimän ajan jakson jälkeen myrskyä. Ilmakehä toimii maapallon ympärillä suojaavana kerroksena, jonka merkitys on korostunut ihmisten mielissä ilmastomuutoksen vaikutuksen koskettaessa koko maapalloa.

MAA JA TAIVAS

Edellisen artikkelisarjan osan aloitin kirjoittamalla maasta ja taivaasta. Ilman tai taivaan vastakohta on edellisessä artikkelissa käsitelty Maa. Ilman ja maan suhdetta voi verrata esimerkiksi ihmiskehoon, jossa henkiset asiat (ilma) sijaitsevat ylhäällä mielen todellisuudessa ja maa sijoittuu luontevasti kehossa alas. Ilma ja taivas kuvaavat suomalaisessa kulttuurissakin mielikuvien tasolla kaikenlaista henkistä ja ylevää. Ilman elementti sijoittuu wiccan kehässä itään.

Ilma on itse asiassa olemus maan ja taivaan välillä, vaikka ilma ja taivas usein liitetäänkin yhteen. Tämä yhteys onkin luontevaa näiden kahden välisen keskinäisen suhteen takia. Missä tahansa maapalolla olemmekin, me katsomme ylös avaruuteen ilman läpi. Ja paljain silmin näemme sen, mitä kulloinenkin ilma tai säätila mahdollistaa. Nykyihminen suhtautuu taivaaseen ja avaruuteen usein tieteen tuoman tiedon puitteissa. Ja koska tiedämme jo esivanhempiamme enemmän taivaan ja avaruuden rakenteista, sen ulottuvuudet eivät ole meille enää aivan yhtä mystisiä kuin esivanhemmillemme. Tästä huolimatta tutkijat ovat edelleen arvoitusten edessä tutkiessaan avaruutta.

https://pixabay.com

Muinaisessa Egyptissä ajateltiin, että Shu, ilman jumaluus toimi siltana maan ja taivaan välillä ja estäen taivasta yhtymästä maahan. Ilma toimi muinaisessa Egyptissä välittäjänä, joka kuljetti ihmisten rukouksia ylös taivaalle jumalten maailmaan ja välitti ihmisten maailmaan valoa ja jumalallisia viestejä. Eräs egyptiläisen mytologian vanhimmista jumaluuksista oli Nut, taivaan jumalatar, jota kutsuttiin myös nimillä ’kaiken äiti’, ’hän jolla on tuhat sielua’ ja ’hän joka suojaa’. Egyptiläisessä mytologiassa maailma syntyi Atum jumaluuden noustessa naispuolisen alkumeren tai taivaan eli Nu (Nun) -jumalattaren syvyyksistä. Atum jumala esitetään usein kuvituksissa miespuolisena, mutta hänen on kuvattu sisältävän itsessään molemmat sukupuolet. Yhtymällä itseensä Atum synnytti ilman jumala Shun ja kosteuden jumalattaren Tefnutin. Nämä kaksi puolestaan yhtyessään loivat maan jumala Gebin ja taivaan jumalatar Nutin. Näiden kahden yhtymisen seurauksena egyptiläisessä mytologiassa syntyi jumalten joukko. Mytologioissa tarinoiden tapahtumissa on hiukan eroavaisuuksia siinä, mitkä syyt johtivat taivaan ja maan erottamiseen toisistaan, mutta lopputuloksena joka tapauksessa ilman jumala Shu asettui taivaan jumalattaren ja maan jumalan väliin erottamaan nämä kaksi toisistaan. Egyptiläiset uskoivat lisäksi kuolleiden sielujen nousevan ylös taivaalle Nut -jumalattaren luo, ja jossa Nut sitten ravitsi ja virkisti luonaan sieluja.

Luomismyyttejä löytyy erilaisia eri kulttuureista, mutta useissa niistä maan tai maailman luominen tapahtuu jonkinlaisen taivaan jumaluuden tekona. Lönnrotin Uudessa Kalevalassa täksi luojajumaluudeksi mainitaan Ilmatar, joka luomisprosessin myötä muuttuu myös Veden emoksi. Monissa luomismyyteissä kuvataan alkua, jossa taivas ja maa ovat aluksi hyvin lähellä toisiaan ja erkanevat sitten toisistaan. Suomalaisessa kansanperinteessä tätä erkanemista kuvataan munalla, joka halkeaa kahtia muodostaakseen taivaan ja maan. Charles G. Lelandin Maddalena -nimiseltä italialaisnoidalta saamassa Aradia – Noitaevankeliumikokoelman myyttitarinassa luojajumalatar Diana ottaa härän virtsarakon ja täyttää sen maalla ja hiirillä ja puhaltaa rakon pyöreäksi palloksi, joka lopulta puhkeaa kuin ilmapallo. Tästä syntyy maapallo ja sen ympärille pyöreä taivas. Härän rakossa olleen maan lisäksi siellä olleet hiiret muuttuvat tähdiksi ja sateeksi. Täten Diana jumalatar jakaa maailman maahan ja taivaaseen kuten Kalevalan Ilmatar sotkan munan pudottamalla sen polveltaan.

Usein myyteissä maan ja taivaan eroaminen toisistaan on tapahtunut jonkin rajun toiminnan tai jumaluuden raivon seurauksena. Myytillisessä alussa jumalten maailma on ollut lähellä ja helposti tavoitettavissa. Ruumiillinen ja henkinen ovat tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Sitten jumalallisen toiminnan seurauksena nämä kaksi erotetaan toisistaan, jolloin jumalallinen ja jumalten maailma nousee ylös korkeuksiin. Tämän jälkeen myyteissä jumalten maailma muuttui ihmiselle vaikeaksi tavoittaa ja selkeästi erilliseksi maan fyysisestä todellisuudesta.

Maasta irrallisen ilman tai taivaan jumaluuksien on usein katsottu edustavan kosmista järjestystä. Ihmiset ovat tuhansia vuosia kääntäneet katseensa taivaalle ja nähneet paitsi tähtikuvioiden säännönmukaisuuden, myös muun taivaan kiertokulun säännöllisen rytmin, joka toistuu auringon ja kuun kiertokulun jatkaessa päättymätöntä liikettään. Ihmisten kohtaamien kaaoksellistenkin aikojen pyörteissä taivaankappaleet ovat jatkaneet liikettään ihmisten silmissä kuten ennenkin, ihmisten maailman muuttuessa taivas on pysyvää.

ELÄMÄNPUU

https;//pixabay.com/

Joissain myyteissä taivasta (jumalten ja hengen valtakuntaa) ja maata (ihmisten ja fyysisen elämän valtakuntaa) eivät yhdistä vain ilma, vaan kosminen maailmanpuu. Jumalallinen elämänpuu itsessään olisikokonaisen artikkelin arvoinen, mutta käsittelen puuta tässä artikkelissa nimenomaan sinä tekijänä, joka seisoo maan ja taivaan välissä, koska tämän artikkelin aiheena on Ilma. Elämänpuu kurottuu maasta halki ilman kohti loputtomia korkeuksia. Vaikka elämänpuu ei ajatuksena ehkä suoraan vastaa pelkkää ilman elementtiä tai ilman jumaluutta, siinä on silti mielenkiintoisia yhteneväisyyksiä aiemmin tässä artikkelissa kuvattuun ilman rooliin nimenomaan maan ja taivaan välittäjänä.

Muinaisten germaanien maailmankuvassa maailman keskellä kasvoi Yggdrasil – maailmanpuu. Germaanien myyttisessä maailmassa oli 9 eri valtakuntaa, joiden keskipisteenä maailmanpuu oli. Maailmanpuun keskiosassa oli Middgård, ihmisten valtakunta. Ihmisten valtakunnan ympärillä sijaitsi meri, jossa eli valtava merikäärme Jormungand, joka ylettyi puremaan omaa häntäänsä. Tämän meren tuolla puolen eri suunnissa vaakatasossa oli neljä valtakuntaa: NIflheim ja Jotunheim, jotka olivat jääjättiläisten valtakuntia, Muspelheim, joka oli tulijättiläisten valtakunta sekä Vanaheim vaanojen eli hedelmällisyyden, kaupan ja vaurauden jumalten valtakunta. Ihmisten maailman alapuolella oli maanalaisten ja kääpiöiden valtakunta ja vielä alimmaisena puun juurissa oli Tuonelaa vastaava kuolleiden alamaailma, Helheim (Hel -jumalattaren valtakunta, josta ”helvetti” -sanan katsotaan juontuvan). Ihmisten maailman yläpuolella oli Alfheim, valohaltijoiden maailma ja ylimpänä puun oksissa sijaitsi Asgård, joka oli jumalten asuinsija.

Alun perin seeemiläisyydessä ja myöhemmin varhaisessa juutalaisuudessa ennen sen muotoutumista yksijumalaiseksi (monoteistiseksi) uskonnoksi esiintyi useita jumaluuksia. Elämänpuuajatuksen kannalta on kiintoisaa, että Anu/Yahve/El/Baal -jumalan (miespuolinen jumaluus) kumppanina oli jumalatar Asherah/Asertu, jonka symboli oli puu. Pyhä metsikkö, pyhä puu, sauva tai pylväs miellettiin tämän jumalattaren symboliksi (Asherim). Mielenkiintoisesti samaiseen jumalattareen viitattiin toisinaan ’Taivaan kuningattarena’ tai ’Naisena, joka kulkee merta’.

https://images.freeimages.com/

Suomalaisessa muinaisuskossa taivasta nimitettiin taivaankanneksi tai kirjokanneksi. Pohjantähden toiset nimitykset Taivaannaula, Naulatähti tai Maailman tappi tulivat siitä, että suomalaiset ajattelivat maailman yläpuolelle kaartuvan taivaan suureksi padaksi, joka oli kiinnitetty naulalla (Pohjantähti) ja jonka kiertymisen johdosta syntyi tähtien liike. Wiccalaisittain on mielenkiintoista verrata ajatusta kelttien Cerridwenistä patoineen tähän suomalais-ugrilaiseen myyttitaustaan. Doreen Valiente kirjoitti runossaan The Charge of the Goddess: ”For mine is the secret door which opens upon the Land of Youth; and mine is the Cup of the Wine of Life, and the Cauldron of Cerridwen, which is the Holy Grail of Immortality.” (Vapaa käännös: ”Minun olen salainen ovi, joka aukeaa Nuoruuden maahan; minun on Elämän viinimalja ja Cerridwenin pata, joka on ikuisen elämän pyhä Graalin malja”). Patavertaus on mielenkiintoinen. Olisiko symbolisesti taivaankannen avaruus kuin valtava Cerridwenin pata, jossa sielut kuoleman jälkeen virkistyvät?

Usein tähän suomalaisen muinaisuskon ajatukseen taivaankannesta liittyi myös käsitys jonkinlaisesta pylväästä, jonka huippuna Pohjantähti on. Tätä rakennetta on kutsuttu esimerkiksi Maailmanpatsaaksi, Taivaannavaksi, Maailmanpylvääksi, Maailmanpönkäksi, Maailmantolpaksi ja Ilmanpatsaaksi. Muinaiset suomalaiset ja sukukansamme uskoivat, että jos taivas romahtaisi maan päälle, elämä tuhoutuisi. Tästä syystä oli tärkeää, että nämä kaksi pysyisivät erillään. Uskonnonharjoituksessa ainakin 1700-luvun saamelaisten tiedetään pystyttäneen rituaalisesti mieshahmoisia patsaita nimeltä Maailmanmies tai Maailman haltija uhrialttarin ääreen. Tämä patsas edusti hahmoa, joka seisoo taivaan ja maan välissä pitäen näitä erossa toisistaan. Tälle patsaalle uhrattiin rituaalissa härkä, jonka verellä patsas siveltiin. Tavan uskotaan tulleen alun perin germaaneita. Svealaisten Frey jumala oli toiselta nimeltään Maailman mies. Muinaissakseilla 500 -luvulla oli Irmensul -nimisiä pyhiä tammi- tai puupylväitä. Sana irmensul tarkoittaa kirjaimellisesti: ”maailmanpatsas, joka kannattaa kaikkea”. Molempien sanojen irmin ja ygg muinaisskandinaavinen alkumuoto oli jörmun (vrt. Yggdrasil). Irminsulia voi pitää saksien versiona maailmanpuu Yggdrasilista. Lisäksi suomalaiseen Sammon tarinaan törmätessä on hyvä tietää, että sana sammas tarkoittaa patsasta ja kirjokannen yhteydessä esitettynä se tarkoittaa maailmanpatsasta.

Timo Heikkilän mukaan suomalaisessa neoliittisen ajan muinaisessa luomismytologiassa esiintyy jumalkolminaisuus, jossa luomisen liike tapahtuu kahden jumalveljeksen liikkeenä pitkin taivaan ja maan välissä seisovaa elämänpuuta. Veljistä yksi eli Ilmarinen jää taivaalle, kun kaksi veljistä päätyy maahan. Ensiksi ”lankeaa” Joukahainen maahan ja tämän voidaan katsoa symboloivan elämän tulen ja valon tiivistymistä materian ytimeen eli valon tiivistymistä materiaksi: ”Tupba nuori Jougamoinen, alentui maan sisäh’ sildyi silmie sisäh.” ”jopos luoja haudattiin yhdeksän sylen syvyöh’ murut päälle murennettiin, kalliot päälle paagettiin.” Tästä elämän tulen hautaamisesta syntyi toiseen suuntaan kulkeva liike eli toisen veljen Väinämöisen nostattama ylöspäin suuntautuva liike. Myytin idean mukaan Joukahainen, langettuaan ensin itse, ampui alas materiaan myös veljensä Väinämöisen, joka puolestaan nostattaa tämän materiaan kätketyn elävän tulen kohti korkeuksia. Väinämöinen siis tuottaa kehotuksellaan nousta ylös luonnon heräämisen ja kasvun ylös pitkin elämänpuuta eli sammaspatsasta ja kohti aurinkoa. Heikkilä mainitsee, että Hämeen Ritvalan helkaneitokulkueen maanviljelyskulttuuriin liittyvässä rituaalissa ihminen toteuttaa Väinämöisen kehotusta nousta ja rituaali kuvaakin luojajumaluuden ikuista liikettä pitkin elämänpuuta alas lankeamisesta kohti ylös taivaaseen paluuseen: ”Pantiin luoja kuolemahan, katoomahan valta kaikki, yhdeksän sylen syvähän: paksut parret painoloiksi, suiteltihin suuret kivet, lenti armas aurinkoinen, luojan hauan partahalle: nouse luoja kuolemasta, katoomasta kaikki valta…” Väinämöisen käskystä nouseva ja ylöspäin kohoava elämä on saanut nimekseen Lempo (Lemminkäinen kenties myös Pellon Pekko), jota on kuvattu toisinaan ihmishahmoisena, hirveen liitettynä ja toisinaan myös maanalaisena elämän tulen käärmeenä tai lohikäärmeenä. Tämä tuli on kulkenut myös ilman halki salamoina: ”Iski tulta ilma kaikki, Väinämöinen välkytteli, keskellä merikiviä, kiiltävästä kärmehestä, tulesta kipinän otti.” Timo Heikkilä kirjoittaa, että ”luonnon kasvun ja hajoamisen jatkuvassa muutostilassa olevan elämänvirran vertauskuvana olleen lohikäärmeen on ajateltu langenneen taivaallisesta olotilastaan ja joutuneen syvälle maan alle ja materian vankilaan.” Oivaltavasti Heikkinen mainitsee sen faktan, että maankuoren alla todellakin on tulinen ja kuuma ydin, jonka kuumentama magma eli laava purkautuu toisinaan maan pinnalle. Myyttinen lohikäärme säteilee ylöspäin tulista elämänvaloaan, jonka ilmenemismuotoja ovat kaikki eläväiset kasveine ja eläimineen. Lohikäärme, jolla on siivet, jalat, joka ui vedessä ja syöksee tulta itseasiassa sisältää olemuksessaan kaikki neljä elementtiä. Lohikäärmeen muita nimityksiä ovat olleet Lapakyy, Lapalievo, Tuulimato ja Lempo. Lapa -nimitykset viittaavat siipiin ja lentämiseen.

Wiccalaisessa Beltane -juhlassa

tanssitaan usein vappusalon

(engl. Maypole) ympärillä. Vastaavaa hedelmällisyysjuhlan pylvään pystyttämisen perinnettä vietetään Ahvenanmaalla ja naapurimaassamme Ruotsissa, joissa puhutaan Majstångista, vaikka pylvään kera tanssitaan ja juhlitaankin juhannuksena eikä ruotsinkielisen nimensä mukaisesti toukokuussa (suomenkieliset puhuvatkin usein juhannussalosta). Yhteys elämänpuun ajatukseen on selvä. Puun ympärillä rituaalisen tanssin tiedossa olevat juuret ulottuvat ainakin muinaisen Rooman kevään rituaaliin ja kuka ties pidemmällekin. Britanniaan tanssin uskotaan kulkeutuneen germaaneilta ja Britanniassa tanssista tuli vakiintunut osa kevään hedelmällisyysrituaaleja. Heiluvat ja tuulessa liikkuvat koristeet ja ilman läpi värisevät ja tanssijoiden liikkeen mukana kulkevat värikkäät nauhat itsessään liittävät useita ilman ominaisuuksia yhteen: kevään (ilman vuodenaika), uuden alun ja liikkeen.

Toisinaan suomalaisessa muinaisuskossa puhuttiin myös maailmanvuoresta, joka kuten maailmanpuu tai maailmanpylväs, nousee maan keskeltä ylös taivaan keskipisteenä olevaan Pohjantähteen. Vuoret ovat muualla maailmassa olleet pyhiä paikkoja, joissa yhteys ylhäällä olevaan jumaluuden valtakuntaan on lyhyt. Suomessa ei vuoria ole, mutta ajatus myyttisestä vuoresta on kulkeutunut myös tänne.

Mainittava on myös, että maailmanpuun yhteydessä käsitys siitä, että maa päättyy veteen, joka toimii rajana toisen todellisuuden ja ihmisten maallisen maailman välillä, on tunnettu monissa kulttuureissa. Jo muinaiset babylonialaiset ajattelivat, että kuolleet ylittävät maailman ympärillä olevan veden (Khubur virta) siirtyessään tuonpuoleiseen. Muinaiset egyptiläiset puhuivat suuresta piiristä, kreikkalaisilla puhuttiin Okeanoksesta ja Suomessa Tuonelan virrasta. Ajatuksena se, että maan elementistä lähdetään kohti jumalten valtakuntaa eli eteenpäin edeten ensin läpi veden elementin ja sitten tulen ja viimeiseksi ilman, tuntuu jollain tavalla loogiselta. Janet ja Stewart Farrar kirjoittavat eräässä rituaalikuvauksessaan kirjassa The Witches’ Bible: ”Ye Lords of the Watchtowers of the West, ye Lords of Water, ye Lords of Death and Initiation…” (Vapaa käännös: “Te Lännen vartiotornien Hallitsijat, Te Veden Hallitsijat, te Kuoleman ja Initiaation Hallitsijat…”). Tämä edellä mainittu liittää mielestäni wiccalaisen filosofian laajempaan perspektiiviin, kun ymmärtää muinaisten ihmisten ajattelutapojen välisiä yhteyksiä.

Wiccaan on lisäksi vaikuttanut merkittävästi myös seremoniamagiastakin tuttu käsite kabbalistisesta elämänpuusta, jossa maaginen periaate ”niin kuin ylhäällä, siten myös alhaalla” toteutuu. Tässä ajattelutavassa luojajumaluus luo maailmankaikkeuden ylhäältä alaspäin hengestä kohti materiaa 10 sepfiron kautta, joiden kokonaisuutta kutsutaan elämänpuuksi. Ja koska ihminen itsessään on jumaluus mikrokoossa, hänessä itsessään on myös nämä kymmenen sepfiroa eli itse elämänpuu ja siten myös koko luomisen kaava sisällään. Alla lyhyt esittely kabbalistisista sepfiroista:

TAIVAAN KUNINGATAR

Doreen Valiente kirjoitti runossaan The Charge of the Goddess:

“Hear ye the words of the Star Goddess, she in the dust of whose feet are the hosts of heaven; whose body encircleth the Universe..”

(Vapaa käännös: “Kuulkaatten Tähtijumalatteren sanoja. Hänen jonka jalkojen pölyssä lepäävät taivaan joukot ja jonka vartalo ympäröitsee maailmankaikkeutta.”)

Aiemmin elämänpuuta käsittelevässä kappaleessa mainittu varhaisten juutalaisten keskuudessa tunnettu jumalatar on rinnastettu myös toiseen jumalatarnimeen, jota on kutsuttu ”Taivaan kuningattareksi”: Astarteen. Astarte jumalattarena rinnastuu myös muihin muinaisten korkeakulttuurien jumalattariin Astarothiin, Athiratiin, Anatiin, Anahitaan, Inannaan ja Ishtariin ja myöhemmin mm. Alfroditeen, Heraan, Dianaan, Artemikseen ja Venukseen. Astarteen rituaaleihin liittyi erityisten leipien leipominen, suitsukkeiden polttaminen ja juomauhrit. Wiccalaisissa rituaaleissa on mielestäni selkeää yhteneväisyyttä tähän. Astarte jumalatarta kutsuttiin vanhoissa myös kahden sarven jumalattareksi ja täten symbolismin voi yhdistää muihin muinaisten korkeakulttuurien härkäkulttiperinteisiin sekä kuninkuuteen (sarvet olivat kuninkuuden merkkinä). Astarten ajateltiin olevan hedelmällisyyden jumalatar. Ja huolimatta Taivaan kuningattaren roolista, tämän jumalattaren ajateltiin olevan myös karjan ja peltojen hedelmällisyyden jumalatar.

Sarvien on mielletty liittyvän kuun jumalattaren aspektiin (vrt. kuunsirppi). Kuun ja auringon jumaluudet ovat kulttuurista riippuen esitetty miespuolisena ja naispuolisena vaihdellen kulttuurikohtaisesti kumpi on feminiininen ja kumpi maskuliininen. Poikkeuksen tästä tekivät muinaiset keltit, jotka mielsivät sekä kuun että auringon feminiiniseksi. Wiccassa tyypillisesti mielletään kuu feminiiniseksi ja aurinko maskuliiniseksi. Ja kuun jumalatar on eräs taivaanjumalattaren muoto.

Ishtar (joka oli eräs muinaisen Lähi-Idän tunnetuimmista jumalattarista) oli kuun jumalan (Sin) ja auringon jumalattaren (Shamas) tytär. Ishtarin symboleja olivat leijona ja tähti. Planeetta Venus liitettiin tähän jumalattareen ja muihinkin jumalattariin Ishtarin lisäksi. Ishtarin tähti esitettiin yleensä kahdeksansakaraisena ja toisinaan kuusisakaraisena. Farrarit kertovat kirjassaan The Witches´Goddess, että Raamatussa mainittu ja Egyptissä sijaitseva Siinain vuori nimettiin kuun babylonialaisen kuun jumala Sinin mukaan ja juutalaiset leeviläiset olivatkin alkujaan kuun pappeja, jotka kantoivat kuunsirppiä päähineissään. Ishtar -jumalattaren uskonnon muuttuessa vuosisatojen kuluessa, häneen alettiin enemmän ja enemmän yhdistää kuun jumaluuden piirteitä ja lopulta häneen viitattiin jopa kuun äitinä. Farrarit mainitsevat, että kuun jumala Sin kuvattiin istumassa Kuu-puussa (=jumalattaren symboli) ja hänet nähtiin jumalatarpuun synnyttämänä hedelmänä. Tämä on mielenkiintoinen ajatus verrattuna maailmanpuun ideaan. Kuun katsottiin olevan kuninkaallisen syntyperän taustalla ja sirppikruunua tai sarvipäähinettä käytettiin sen symbolina. Wiccoille kuu on Farrareiden mukaan arkkityyppinen jumalattaren symboli: Maaemo jalkojemme alla on ’hunnutettu Isis’ ja hänen toinen itsensä on taivaan kuu eli ’hunnuton Isis’.

https://pixabay.com/

Monoteismin eli yksijumalaisuuden (miespuolisen) ajatus lähti oletettavasti ensin muinaisen Egyptin faaraon Akhenatenin ajatuksista ja leviten sieltä juutalaisuuden kautta kristinuskoon ja vielä myöhemmin Islamiin. Jumaluus miellettiin Akhenatenin aikana auringonjumalaksi ja myöhemmin kristinuskossa taivaanjumalaksi. Monoteismi, joka korosti miespuolista jumaluutta, teki kuitenkin jumaluudesta lesken, mutta ihmisten kollektiivisessa alitajunnassa ollut jumalattaren arkkityyppi kaipasi silti ilmenemismuotoa myös kristillisyydessä. Tähän tarpeeseen nostettiin Maria, joka sai nimityksen ’Taivaan kuningatar’, ja joka aiempien jumalatarhahmojen tavoin toimi jumaluuden (kristillisen Jeesushahmon) synnyttäjänä ja vertautuu siten kuun ja jumalattaren asemaan kuninkaallisen syntyperän takaajana. Maria on esitetty usein kuvataiteessa kuun sirpin ja tähtien seurassa, kuten jumalattaret ennen kristillistä Mariakulttia.

Diana -jumalatar esiintyy eräässä wiccakirjallisuuden tunnetussa teoksessa: Chares G. Lelandin Aradia – Noitaevankeliumissa. Kuvataiteessa Diana esitetään yleensä kuunsirppi otsallaan. Diana kuvataan Aradiassa ensimmäiseksi, joka luotiin ennen kaikkea muuta, jossa oli kaikki ja joka oli kosminen pimeys. Muinaisen Kreikan jumalatar Dione/Dios (=käännettynä naispuolinen Zeus, jumalatar) on yhdistetty Venukseen ja Alfroditeen. Toisinaan Dionen on esitetty olleen yhdessä Zeuksen kanssa Alfroditen vanhempia. Kreikkalaiset myös nimittivät Dionea meren nymphiksi. Dionen latinankielisen version Dianan toinen nimitys oli ’Kirkkaan taivaan jumalatar´. Foinikialaisilla oli myös Diana -niminen jumalatar, jonka sanottiin olevan taivaanjumala Uranuksen ja maan jumalatar Gaian tytär. Jotkin tutkijat ovat yhdistäneet tämän Dianan seemiläiseen Asherahiin.

Doreen Valiente sanoo runossaan Charge of the Goddess: “Listen to the words of the Great Mother, who was of old also called Artemis; Astarte; Diana; Melusine; Aphrodite; Cerridwen; Dana; Arianrhod; Isis; Bride; and by many other names..” (Vapaa käännös: ”Kuulkaa Suuren Äidin sanoja, hänen, jota muinoin kutsuttiin myös nimillä Artemis, Astarte, Melusine, Alfrodite, Cerridwen, Dana, Arianrhod, Isis, Bride ja monilla muilla nimillä..”). Valienten runo kertoo, että jumalatar josta wiccassa puhutaan, ilmenee monilla eri nimillä. Ja eräs hänen merkittävimmistä aspekteistaan on taivaan jumalatar. Mutta wiccan taivaan jumalattaresta puhuminen jäisi vajaaksi, jos unohtaisimme erään erittäin merkittävän aspektin: Aradian. Farrareiden kirjassa The Witches´ Goddess kerrotaan, että Aradia on jumalattaren nimi, joka esiintyi Gerald Gardnerin Varjojen Kirjassa. Aradia oli Dianan, Suuren Äidin sanansaattaja ja edustaa wiccoille luonnon jumalatarta ja kantaa äitinsä Dianan sirppikruunua.

TAIVAAN JUMALA

Suomalaisessa kansanuskossa erottuu selkeimmin kaksi taivaaseen liitettyä jumaluutta Ukko ja Ilmarinen. Uuno Harvan kirjassa Suomalaisten muinaisusko Ilmarisen kerrotaan olleen tuulten, rajuilman ja sään jumala ja hänet rinnastettiin roomalaiseen tuulten jumaluuteen Aiolokseen (Aeolus). Sana ’ilma’ on ennen muinoin tarkoittanut taivasta. Harvan mukaan on oletettavaa, että Ilmaria on palvottu ilman jumalana jo n. 2000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua suomalais-permiläisellä kielialueella. Ukon, Ilmarisen ja toisinaan Väinämöisen roolit ovat toisinaan menneet limittäin, mikä käy ilmi kansanrunouden esimerkeissä. Esimerkiksi ukkosilmalla näyttäytyneestä salamoinnista on lausuttu: ”Iski tulta Ilmarinen, välähytti Väinämöinen.”, vaikka muutoin Ilmarista ei olekaan pidetty ukkosen haltijana. Ukkosen jumalan aseita vaajaa tai vasaraa ei kansanrunoissa tavata Ilmarisen yhteydessä eikä Ilmariselta myöskään tiedetä pyydetyn sadetta. Risto Pulkkinen kirjoittaa kirjassa Suomalainen kansanusko, että Ilmarisen rooli seppänä olisi perua rautakauden alusta noin ajalta 500 ennen ajanlaskumme alkua. Tällöin taivaanjumala Ilmarinen olisi saanut luojajumalan roolin kosmisena takojana ja lopulta muovautunut ihmisten mielissä seppäheerokseksi. Metallintaonta onkin muinaisten ihmisten mielissä ollut aikanaan varmasti ollut valtava maaginen luomisen taito.

Uuno Harva kertoo muinaisten suomalaisten Ukko jumalasta, joka oli neoliittisen eli maanviljelyskulttuurisuomen tärkeimpiä jumaluuksia. Maanviljelykulttuurin tullessa metsästäjä-keräilijäkulttuurin tilalle on sateilla ollut valtavan suuri merkitys sadon onnistumisen kannalta. Joissain kulttuureissa tämän ukkosen tekemän olennon on ajateltu olevan esimerkiksi jättiläislintu (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilla) tai lohikäärme (Itä-Aasian kansoilla), mutta suomenkielinen nimitys viittaa ihmisenkaltaiseen olentoon. Ukosta käytettiin myös muita nimityksiä kuten Pitkänen, Äijä ja Ylinen. Toisinaan Ukon on ajateltu ajavan taivaalla pyörällisillä kärryillä, jolloin pyörän jyrinästä olisi syntynyt ukonilman tunnistettavissa oleva ääni: ”Ukko ajaa paukkukärrillä pitkin taivaan lakia.”. Ja tämän suuntainen ajatus on yhteneväinen myös muinaisilla roomalaisilla, jotka ajattelivat ukkosen jyrinän syntyvän siitä, että Jupiter ajaa vaunuilla yli taivaan. Ukko on mielletty yleensä parrakkaaksi ja vanhaksi mieheksi ja hän oli pukeutunut siniseen asuun tai ’tuliseen turkkiin’. Ukon tunnusmerkkinä oli vanhanaikainen kiilan muotoinen musta ja terävä kiviase, jota kutsuttiin esimerkiksi Ukon vaajaksi, Ukon nuoleksi, Ukon kynneksi tai Ukon naulaksi ja jota vastaavat ruotsinkielen Åskkil ja Torsvigg. Myöhemmin Ukkoon liitettiin metallin valmistuksen myötä uusia tunnusesineitä kuten vasara, kirves ja miekka. Vasara -sana on alun perin merkinnyt kivikautista kivivasarakirvestä (piikivi) ja siten se on metallintaonnan taitoa vanhempi sana. Muinaisintialaista alkuperää oleva sana ’vaaja ’ oli Indra -jumalan käyttämä ase (vajrapani) ja tästä syystä tätä Vedasta tunnettua intialaista jumalaa nimitettiin vaajakädeksi. Hänen voimansa ja häneen liittyvät mytologiat ovat yhteneväiset muihinkin Indo-Europpalaisiin ukkosjumaluuksiin kuten Indraa edeltäneeseen Dyeukseen sekä myöhempiin ukkosenjumaliin kuten Jupiteriin, Perkunakseen, Taranisiin, Zeukseen, Thoriin ja tietenkin Ukkoon. Tor tai suomalaisittain Tuuri sekä Ukko vaikuttavat olleen rinnakkaisia versioita indo-eurooppalaista alkuperää olevasta ukkosenjumaluudesta. Kuvassa Thor vasaransa kera. (Freeimages) Joissain ukkosen jumaluuden versioissa oleellinen osa jumaluuden olemusta oli myös sodan jumaluuden aspekti. Tämä aspekti on mahdollisesti kehittynyt osaksi jumaluuksien ominaisuuksia neoliittisten ihmisyhteisöjen kasvun, eriarvoistumiskehityksen, patriarkaalisten arvojen nousun ja rajallisista resursseista kilpailemisen myötä. Kuten Farrarit kirjassaan Witches’ God mainitsevat: tänä päivänä tulemme hyvin toimeen ilman sodan jumalia.

Kevät-kesällä vietettyjen Ukon vakkojen merkityksestä hedelmällisyysrituaalina on mainittu jo artikkelisarjan osassa Maa. Eräs Ukon palvonnasta kertova rituaalikuvaus löytyy Hauhon, Tuuloksen ja Lammin (nykyisen Hämeenlinnan) käräjäpöytäkirjasta vuodelta 1662, jolloin kansan mielissä kristinuskon vaikutus oli jo sekoittunut Ukon uskoon. Uuno Harvan mukaan ilmeisesti aikaisemmin kirkko oli sallinut Ukon vakkojen juonnin, mutta asenteet olivat muuttuneet jyrkemmiksi. Sigfrid Antinpoika Hauhon Kokkilan kylästä oli tuolloin kristillisen papiston syytettävänä. Sigdfid oli suuren kuivuuden vallitessa käynyt talosta taloon kehottaen ihmisiä kokoontumaan järven rannalle Ukon vakkojen rituaaliin (ruotsinkielinen nimitys tapahtumasta oli Tordööns skååll vrt. Tor/Thor). Mukaan oli otettu 9 kannua olutta (sahtia). Ihmiset olivat polvistuneet rannalla ja pyytäneet Ukolta sadetta ’ettei kuivuis kukka kaunis, vilja vihelä vaipuis’, juoneet maljan ohjeen mukaan ja varmuuden vuoksi lisänneet kristilliset Isä meidän -rukoukset ennen kuin Sigfrid oli kahlannut järveen ja heittänyt vettä käsillään ilmaan. Paluumatkalla rannalta ihmiset olivat purosta roiskuttaneet vettä toistensa päälle ”näin satakoon!” huudahdusten kera. Mielenkiintoista on verrata tähän Farrareiden A Witches’ Biblessä mainittua Lithan eli keskikesän juhlan rituaalikaavassa mainittuun vedellä kasteluun. Farrarit kuvaavat rituaalissa ylipapittaren ottavan käteensä kanervakimpun, jonka tämä kastaa vedellä täytettyyn pataan ja covenin tanssiessa, ylipapitar roiskuttaa vettä tanssijoiden päälle. Tässä Farrareiden rituaalitekstissä puhutaan kuitenkin Auringon jumaluudesta: ”Sun, the Lord of Life, asireth in his strenght in the sigh of the Waters of Life!” (Vapaa käännös: ”Aurinko, elämän herra, nousee voimassan elämän vesistä!”). Farrareiden kuvaamassa rituaalissa puhutaan taivaan jumaluudesta auringon jumalan aspektissa, mutta veden roiskuttaminen viittaa sadetta tuovan jumaluuden aspektiin. Uuno Harva mainitsee, että vedellä kasteleminen on mm. Itä-Venäjällä suomalais-ugrilaisten kielikansojen keskuudessa tunnettua sateen tekemisen magiaa. Ukon palvonnasta ja Ukolle omistetuista vilja-, viina-, teuras- tai hopeauhreista toki on olemassa muitakin kuvauksia kuin yllä mainitut käräjät.

Taivaan jumaluudella on ollut myös muita aspekteja kuin tuulenjumaluuden tai ukkosen jumaluuden aspektit. Farrarit mainitsevat kirjassaan The Witches’ Goddess, että egyptiläinen viisauden, tiedon ja ajan jumaluus Thoth oli myös kuun jumaluus. Kuu edusti tapaa mitata aikaa, ja täten on myös muotoutunut ajan mittaamisen käsite ’kuukausi’, joka aikanaan tarkoitti 13 kuunkiertoa per vuosi. Vaikka Thoth oli egyptiläisille kuun jumaluus, kuu liitettiin muinaisessa Egyptissä toisinaan myös ’Taivaan kuningatar’ Isikseen tai sarvipäiseen jumalatar Hathoriin. Maanviljelyskulttuurin levittäydyttyä ymmärrettiin kyllä hyvin auringon merkitys kasvulle, jolloin auringon jumalallinen merkitys korostui. Eri puolille maailmaa ihmiset ovat pystyttäneet monumentteja, joiden on myöhemmin tulkittu olleen yhteydessä taivaankappaleiden liikkeisiin. Kuvassa näkyvän Britanniassa sijaitsevan Stonehengen rituaalisesta merkityksestä ei ole täyttä varmuutta, mutta sen on oletettu toimineen kenties ihmisyhteisön aurinko- ja kuukalenterina, temppelinä, hautapaikkana tai kokoontumispaikkana. Koillisen puoleinen sisäänkäynti on suunnattu kesäpäivänseisauksen auringonnousun suuntaan.

Kuva: Laura W.

Egyptiläisessä jumalmaailmassa luojajumala Atum (Aten, Aton, Atmu) nousi Nun jumalattaren alkumerestä/avaruudesta. Farrarit kirjoittavat kirjassaan the Witches’ God, että tämä luojajumaluus muutti itsensä oman tahtonsa voimalla ja muuttui Ra (Re) jumaluudeksi ja häntä kutsuttiin toisinaan myös nimellä Aten-Ra. Ra oli auringon jumala, jonka ajateltiin seilaavan veneellään taivaan halki päivällä ja läpi alamaailman yöllä. Ra jumalan tunnuksia olivat kaikkialle näkevä jumalallinen silmä ja Skarabee -kuoriainen.

https://www.freeimages.com

Ra oli erityisesti faaraoiden jumaluus ja faaraot käyttivätkin itsestään nimitystä ’Ran poika’. Ra jumalan uskottiin ottavan kuningattaren aviomiehen hahmon ja hedelmöittävän kuningattaren, jolloin syntyvä lapsi oli Ra jumalan lapsi (vrt. Maa artikkelissa ’Hieros Gamos’. Faaraoperimys nimittäin siirtyi matrilinieaarisesti eli ainoastaan kuningattaren lapsesta saattoi tulla uusi faarao. Ensimmäinen tunnettu monoteistinen eli yksijumalainen vaihe ihmiskunnan historiassa on faarao Amenhotepin hallintokauden aikana, jolloin faarao muutti nimensä Akhenatoniksi (joka tarkoitti ’Aten jumalan kunnia’) ja jätti pääkaupunki Theban perustaakseen uuden pääkaupungin Akhetatenin. Ainoastaan auringon kiekon symboloimaa auringonjumaluutta oli sallittua palvoa. Athen auringonjumala esitettiin ainoastaan auringon kiekkona Ankh (elämän) symboleja pitelevine säteineen oli sallittu ja aiemmin Egyptissä tunnetut ihmishahmoiset tai eläinhahmoiset symbolit ja kuvat eivät olleet enää sallittuja. Egyptiläiset eivät kuitenkaan olleet valmiita näin totaaliseen uskonnolliseen vallankumoukseen ja muutaman seuraavan sukupolven aikana polyteismi palasi. Erona aikaisempaan oli kuitenkin se, että seuraavat faaraot eivät enää olleet Amun-Ra papiston vahvasti johtamia ja vaikka faaraoiden jumaluutena auringonjumalan merkitys olikin ollut valtava, merkittävimmät jumaluudet tavallisen egyptiläisen kannalta olivat Isis, Osiris ja heidän poikansa Horus. Horus oli haukka ja taivaanjumala, jonka oikea silmä oli aurinko ja vasen silmä oli kuu. Mika Waltarin fiktiivinen kirja Sinuhe egyptiläinen kuvaa tämän Akhenaton -faaraon aikakautta.

Farrarit kirjoittavat kirjassaan The Witches’ God, että auringon jumaluuden on katsottu hallitsevan taivaalla päivän aktiivisena aikana ja merkitsevän nousullaan ja laskullaan ajan rajoja, sillä ihmisinä ja rajallisen hämäränäkömme kanssa olemme tarvinneet päivänvaloa toimimiseen. Auringon voima on ollut ihmisille välttämätön ja samalla musertava. Kuivuus ja kuumuus tappaa kasvillisuuden ja nuuduttaa kaiken, mutta toisaalta kasvit ja ihmiset tarvitsevat auringon valoa ja aurinko on välttämätön hedelmöittävä aspekti kaikelle elämälle maassa. Välimeren seudun Euroopassa auringonjumaluudet ovat Farrareiden mukaan lähes poikkeuksetta maskuliinisia jumaluuksia: Ra, Helios ja Sol ovat muutamia mainittuja ja niistä jokaisen nimitys tarkoittaa myös kirjaimellisesti ’aurinkoa’ ja sana on maskuliininen. Pohjoisempaan siirryttäessä auringon jumaluudet eivät ole enää olleet yhtä musertavan maskuliinisia ja joukosta löytyy myös naispuolisia versioita. Wiccalaisissa rituaaleissa käytetty suuntaa kuvaava ilmaus deosil (deiseal) tarkoittaa auringon suuntaista ja widdershins (widersinnes) tarkoittaa auringon vastaista suuntaa. Auringon suuntaista on kansanperinteessä ja okkultismissa pidetty hyvänä ja auringon vastaista suuntaa huonoa onnea tuottavana. Suomessa sekä suomalaiset että saamelaiset ovat Uuno Harvan mukaan oletettavasti palvoneet aurinkoa ja kuuta, mutta tämän palvonnan muodoista ei juurikaan ole tietoa.

ILMAN OLENNOT

https://pixabay.com/

Ilman elementtiin liitetään erilaisia myyttisiä ja mytologisia olentoja. Horoskooppimerkeistä ilman elementin alaisuuteen kuuluvat kaksonen, vaaka ja vesimies. Ilman elementin alaisuuteen kuuluvat kaikki lentävät hyönteiset ja eläimet kuten esimerkiksi erilaiset linnut. Yölliset lentävät olennot kuten pöllöt ja lepakot ovat ilman elementin alaisia siinä kuin perhoset ja haukatkin.

1500-luvun alkemisti Paracelsus kirjoitti ilman elementin olennoista Sylpheistä (myös Sylvestris), joka käännetään suomeksi yleensä sanalla ”keijukainen”. Paracelsius kuvasi Sylphien olevan ihmistä karkeampia, pidempiä ja vahvempia eli jättiläismäisiä. Yleensä populaarikulttuurissa keijukaisten on ajateltu olevan pieniä olentoja, mutta kansanperinnettä enemmän tuntevat tietävät, että keijukaiseksi lueteltavien olentojen koko on saattanut vaihdella pikkiriikkisistä valtavan suuriin olentoihin. Suomessa ja muuallakin esimerkiksi Irlannissa keijukainen on alun perin merkinnyt vainajaolentoja tai kuolevia ihmisiä vastaanottavina olentoja, mutta kultturin muutoksen myötä sanan merkitys on alkanut kuvata enemmän uudempaa yleiseurooppalaista käsitystä. Sanalla keijukainen on kuvailtu kuitenkin myyteissä muidenkin elementtien erilaisia olentoja esimerkiksi menninkäisiä ja tonttuja, joten Sylphi lienee sopivampi nimitys olennoille, jotka liittyvät tiukasti juuri ilman elementtiin. Paracelsiuksen mukaan Sylphit muistuttavat ihmisiä, koska ne liikkuvat ilman halki, mutta tulessa ne palavat, veteen ne hukkuvat ja maahan ne juuttuvat kiinni. Sanan Sylphi on tulkittu olevan kenties yhdistelmä sanoista nympha ja sylvestris, joista ensimmäinen tarkoittaa nymfiä ja jälkimmäinen metsässä asuvaa villiä.

LUONNON PAIKAT

Luonnon paikoista ilman elementin alaisuuteen kuuluvat tuuliset aukeat ja paikat kuten laajat aukeat sekä kaikki korkeat ja avarat paikat kuten harjun laet, tunturit ja vuoret. Puut ja metsä ovat myös yhteydessä maahan, mutta kuten elämänpuu puut kurkottavat kohden taivasta halki ilman ja kuuluvat siten maan lisäksi myös ilman elementtiin. Puut ovat lisäksi lintujen ja muiden lentävien olentojen tyypillisiä elinympäristöjä. Kasveilla on erilaisia yhteyksiä eri elementteihin, mutta tuulta esimerkki pölytyksessään hyväksi käyttävien kasvien voi ajatella liittyvän ilman elementtiin tätä kautta. Samoin ilman halki tuoksuvat kasvit liittyvät tältä osin ilman elementtiin.

https://pixabay.com

MAAGISET ESINEET

https://www.freeimages.com

Maagisessa työskentelyssä tietyt työkalut ja esineet liitetään ilman elementtiin. Sauvat, suitsukkeet, sulat ja tuoksuja luovat esineet kuten tuoksukynttilät ja tuoksulyhdyt ovat ilman elementin esineitä. Tarot -korttien perinteessä ilman elementtiin liitetään vaihtelevasti symbolina joko sauva tai miekka riippuen pakasta.

ILMA, HENKI, HENGITYS

Ilman elementti liittyy kiinteästi myös hengitykseemme. Hengityksen rytmi on oman elävän kehomme tasainen rytmi, joka kiihtyy tai rauhoittuu erilaisten tunteiden ja tilanteiden myötä luonnollisesti. Kun kuolemme, hengityksemme pysähtyy ja kun uusi lapsi syntyy, hänen ensimmäinen hengenvetonsa on vanhempien innokkaasti odottama merkki elämästä. Hengityksen myötä luomme myös ääntä, joka mahdollistaa puheen ja laulun. Molemmilla on suuri merkitys sekä ihmisyydelle ylipäätään että myös magialle.

https://www.freeimages.com

Rentouttava hengitysharjoitus

Voit tehdä tämän harjoituksen joko seisten, istuen tai maaten. Jos olet ulkona tarkista, että olet sään mukaisesti pukeutunut, jotta kylmyys tai kuumuus ei pääse häiritsemään keskittymistäsi. Tärkeintä on, että voit löytää itsellesi miellyttävän asennon. Jos olet mieluimmin makuuasennossa, ole selinmakuulla, jotta keuhkot pääsevät laajenemaan vapaasti hengityksen mukana. Jos istut tuolissa, suorista selkäsi ja päästä hartiat rentoutumaan. Myös seisoessasi muista rentouttaa hartiat.

Kun olet valmis, hengitä sisään laskien hitaasti neljään.

Pidätä hengitystä hetki.

Hengitä hitaasti ulos laskien neljään.

Keskity hengitykseesi ja tunnustele oloasi. Voit pidentää tai lyhentää hengitystäsi oman tuntemuksen mukaan. Anna keuhkojesi täyttyä puhtaasta, raikkaasta ja virkistävästä ilmasta ja puhalla ulos jännitykset kehostasi. Voit jatkaa hengittelyä keskittyen jonkin aikaa esimerkiksi 13 sisään-ulos hengitystä. Ravistele hiukan kehoasi päättäessäsi harjoituksen.

Ylläolevan hengitysharjoituksen voi tehdä myös esimerkiksi ulkona tuulisessa ja avarassa paikassa tai vaikkapa katsoen samalla tätä rentoutusvideota: